Hetkelliset onnettomuuden hetket eivät haittaisikaan, mutta kun tätä on jatkunu jo kauan. Välillä toki huomaan olevani onnellinen tässä suhteessa, mutta tätä kaikkea muuta on pelottavan paljon. Ja tiedän vian olevan minussa... tiedän, suhde on kahden kauppa. Minussa vain on se suurempi vika. Tiedän myös, että puhuminen toisen osapuolen kanssa olisi suotavaa, se vain tuntuu niin kovin vaikealta. Enkä missään tapauksessa halua pahoittaa hänen mieltään enempää, koska tiedän jo tehneeni niin... Olen etäinen... En kiinnostu hänestä enää... ja se sattuu.  Minuun sattuu se, että tiedän satuttavani häntä ja silti en pysty muuttamaan itseäni.

Ulospäin kaikki on hyvin. Minä olen se, siinä sinun vieressäsi, joka hymyilee ja puhuu perheestään onnellisena. Tänään saatoit huomata jonkin olevan vialla, tänään oli vaikea pitää kulisseja yllä. Mies lähti aamulla muutaman päivän reissuun, lähti vain ovesta ulos sanomatta sanaakaan. Tiedän että häneen sattuu paljon... Miksikö vielä olemme yhdessä... yksi syy on lapset, yksi varmaankin se ettei kumpikaan haluaisi luovuttaa... liekö yksi syy tottumus... Kuitenkin välitän hänestä paljon, ei kai minuun sattuisi jos en välittäisi?! Haluaisin hänen olevan onnellinen, silloin minäkin voisin olla onnellinen... Kaiken huippu tässä asiassa on se, miten vähäpätöisestä asiasta tämä kaikki onnettomuus johtuu... Tai ei kai se kovin vähäpätöinen asia voi olla, kun siitä näin paljon murhetta seuraa... Minua ei kiinnosta seksi... Ei, se ei johdu siitä että lapset olisivat pieniä. En tiedä mistä se johtuu... Johtuuko se hänestä jotenkin?! Ei se voi minustakaan kokonaan kuollut olla... viime viikon torstai-perjantai välisenä yönä näin unta esimiehestäni, jonka kanssa minulla oli salainen suhde... Perjantai töissä oli hankala, koska aamulla  jouduin miettimään  oliko  tilanne todellinen vai ei... ei ollut vaikka ehkä vähän toivoinkin niin... Inhoan itseäni...

Sekavaa tekstiä, sekava on kirjoittajan pääkin...